Taruolentojen lumoissa

Sisältää mainoslinkkejä. Ne on merkitty tähdellä*.

Sain joululahjaksi kaksi toivomaani kirjaa, joiden parissa olen päässyt kurkistamaan kansanperinteen taruolentojen lumottuun maailmaan. Teokset ovat Eero Ojasen kirjoittama Suomalaiset taruolennot* ja Johan Egerkransin kirjoittama ja kuvittama Pohjoismaiset taruolennot*. Molemmat kirjat ovat kiehtovaa luettavaa kiinnostavan tekstinsä ja lumoavan kuvituksensa ansiosta. Olen aivan ihastunut näihin!

Kirjoissa kerrotaan jo ennestään tutuista olennoista kuten maahisista, menninkäisistä ja peikoista, mutta niiden lisäksi esitellään monia vähemmän tunnettuja hahmoja kuten para, hittavainen, purohevonen, saarnetar ja aarni. Ojasen kirjassa olennot on jaoteltu suuriin ja pieniin sekä outoihin ja hankaliin olentoihin, metsän ja veden väkeen, kasvien suojelijoihin, auttajiin ja kalevalaisiin olentoihin. Egerkrans on luokitellut hahmot luonnon- ja palvelushenkiin, muodonmuuttajiin, vainajahenkiin ja hirviöihin.

On kiehtovaa ajatella, että ennen vanhaan kaikella on ollut oma haltijansa metsistä ja pelloista pihapiirin rakennuksiin. Lisäksi maailman synty, säät, kotieläinten hyvinvointi ja jopa kalaonni ovat olleet henkien varassa. Henget ovat alati muistuttaneet olemassaolostaan, mutta ihmiset eivät silti ole voineet nähdä niitä - elleivät ne itse ole halunneet näyttäytyä. Näyttäytyvät olennotkin ovat voineet muuttaa ulkomuotoaan jatkuvasti vaikka pienestä kääpiöstä kissaksi tai sammaloituneeksi kannoksi.

Nykypäivän helinäkeijut, röllipeikot ja joulutontut ovat kovin erilaisia esi-isiinsä verrattuna. Kirjoista selviää, että entisaikaan ne olivat oikukkaita, villejä ja arvaamattomia. Keijut liitettiin kuolemaan ja tontut olivat juroja ja kärttyisiä, mikä kuulostaa hyvin erilaiselta nykypäivän punaposkisiin joulutonttuihin verrattuna. Vaikka esimerkiksi riihitonttu huolehti riihestä, se saattoi kuitenkin huonosti kohdeltuna lähteä ja sytyttää lähtiessään riihen palamaan.

Kirjojen olennoista hiisi on mielestäni kaikkein kiinnostavin, koska sillä voidaan tarkoittaa sekä olentoa että paikkaa. Hiisi on voinut olla jossakin paikassa asuva henki, mutta tarpeeksi erikoisen paikan voitiin ajatella myös itsessään olevan elollinen olento! Esimerkiksi erikoisen mallinen kallio on voinut olla hiisi. Sen vuoksi useat paikannimet, joissa esiintyy sana hiisi, ovat usein kivistä maastoa. Hiidenmäkiä, -niemiä ja -vesiä löytyy runsaasti ympäri Suomea. Retkilläni olen nähnyt hiidenkiukaita ja -kirnuja - miten kiehtova yhteys ne ovatkaan entisaikojen taruihin!

Vaikka taruolennot ovatkin nimensä mukaisesti tarua, meidän mökkisaunassamme saattaa silti asustaa saunatonttu... Kirjassa kerrotaan saunatontun ottavan usein jonkin eläimen, kuten sammakon hahmon. Monena kesänä mökkimme saunasta on löytynyt rupikonna, jonka olen vienyt sieltä kauemmas heinikkoon. Silti seuraavana päivänä konna on ollut taas saunassa! Viime kesänä tämä toistui ainakin kolme kertaa. Tästä lähtien tiedän olla kantamatta konnaa kovin kauas, jos se vaikka onkin meidän saunatonttumme!

Rupikonna - vai saunatonttu?